Kerran olin lähes keskellä ei mitään. Ympärillä oli metsää ja peltoja. Valoa pihapiiriin ja ympärille toivat ainoastaan tähtitaivaan lukuisat tähdet. Eräs yritti opettaa kellosta eroon. Aluksi tuotti vaikeuksia olla ilman ajantajua. Ravasin puhelimen äärellä pakonomaisesti tarkistamassa aikaa. Kun viimein opin irrottamaan otetta, niin tuntui varsin huojentavalta. Elämä ei pysähtynyt vaan kulki omaa malliaan, ja me siellä mökin sisällä jatkoimme puuhiamme. Mikään ei ollut tiettyyn kellotaulun määräämään lukuun sidottua. Yhtäkkiä oli aivan pimeää ja väsytti, voisi mennä nukkumaan. Aamulla nousimme ylös, kun ulkona oli jo valoisaa. Ilman kelloja, mutta varsin hyvin levänneinä ja tietoisina siitä, että nyt voisi jo nousta.
Pätkä miun tulevan sunnuntain kolumnista, koska just nyt ajattomuus olis se mitä tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti