Clifton Downs & Avon Gorge

(Kuvat taas Googlen hausta)

Tänään kävelin 17 kilometriä. Kilometrit, jotka meni ihan hujauksessa ja huomaamatta. Oli ensimmäistä kertaa kunnon helle. Hihaton paita ja sortsit tuntui välillä liialle. Porukka oli kerääntynyt pikniköimään kaikille viheralueille ja perheet lennätti leijoja ja pienkoneita niityn yllä. Suunnistin Clifton & Durham Downsiin ihan tuurilla, koska miulla oli aikeena mennä taas jonnekin ihan muualle, mut tuntuu olevan niin, että aina kun eksyy  alkuperäiseltä reitiltä, niin löytää jotain alkuperäisestä suunnitelmasta jännittävämpää. Tänään ainakin kävi niin ja oli toinen kerta tän vaihdon aikana, että olin taas pelkän luonnon kauneuden takia vedet silmissä. Jos se Salisburyssä kohdattu jokimaisema oli jotain upeeta, niin tää vei pohjan siltä mennen tullen. Miusta tuntu, että olisin ollut jossain toisessa kaupungissa tai jopa toisessa maassa. Pelkkää vihreyttä ja alla virtaava Avon-joki.  Kauhean korkea pudotus oli kallioilta alas ja rinteillä kasvoi nättejä kukkia. Seikkailin jossain luontopoluilla, jotka meni kallioiden ja metsän keskellä. Korppeja lenteli ihan pään ohitse ja rinteillä oli valkosia vuohia.

Uaa, luonto ja aurinko. 

Seikkailut saattaa jatkua. Hypätään autoon ja ajellaan Cheltenhamiin, lähikaupunkiin jonnekin kotibileisiin. 

Ei ihan miun päivä, mut kenenkäs sitten?

(Kirsi&tyypit Bristolissa)

Muutama sana tästä päivästä, joka ei ehottomasti oo millään tavalla miun päivä. Aamusta asti satanut kaatamalla vettä ja pilvet vaan lisääntyy taivaalle. Yritin tehdä lähtöä keskustaan ainakin parin tunnin verran, edistyen siihen pisteeseen, että sain repun vietyä eteiseen odottamaan lähtöä. Hain sen kuitenkin äsken pois sieltä ja päätin, että tänään on kotipäivä. Oon tosi nuhanen ja aivastelen jatkuvalla syötöllä. Ollaan napattu joku pöpö, sillä koko talo niiskuttaa. Ei oo taas mahollista, että taudit iskee. Teen kupin teetä, jospa se auttais kurkkukipuun. Hups, kiehuvat teevedet suoraan syliin. 

Tällä hetkellä oon kauheen kateellinen teille Suomessa oleville, sillä oon kuullu niin paljon siitä, että kuinka helteistä siel on ja miten kaikki on heittäneet talviturkkejaan ja viettäneet päiviä puistossa ottaen aurinkoa. Joo, ei ihan täällä sellaista. Viime viikonloppuna oli yksi aurinkoinen päivä, jolloin tarkeni vähän vähemmissä vaatteissa. Muuten täällä mennään sadeharmausmeiningeissä ja +13 on se peruslämpötila. Oon joka päivä vienyt tavaroita eteenpäin. A-K:lle lähti sauvasekoittimia ja kuiva-ainekaapin sisältö väheni. Eilen kirpparille kirjoja kassillinen ja ensi viikkoa odotellessa olen kasannut yhden ison kassillisen vaatteita Clothes swappiin vietäväksi. Eilen oli muuten myös aika sanoa hyvästit ensimmäiselle talosta lähtijälle. Josh muutti nimittäin Plymouthiin ja palaa ainoastaan hakemaan tavaroitaan. Oli kummallista, sillä en tiedä milloin taas kohdataan. Joskus tulevaisuudessa kylläkin, mutta se ajankohta on avoinna. Veikkaan, että tästä lähtien heipat alkaa olemaan aika olennainen osa päivää. Eikä ne heipat rajoitu vaan ystäviin vaan pitää alkaa vähitellen tajuamaan, että joissain paikoissa vierailut alkaa myös olemaan viimeisiä kertoja. Vuoden aikana sitä ehtii syntyä jonkinlainen tunneside lähikauppoihin, postiin ja katuihin. Myyjät tunnistaa kasvoista ja bussissa osaa kertoa kuka kuljettajista on se äkäisin ja kuka jaksaa aina heittää vitsiä. Ja miten Stokes Croftilla tulee aina samassa kohtaa vastaan se mies, jonka koira kulkee 50 metriä jäljessä ja miten luontaistuotekaupan myyjä pälyilee aina erikoisesti asiakkaita. Oh life. Minne katosivat päivät? 

Final Countdown:

Englanti 19 päivää

Bristol 13 päivää

Lontoo 6 päivää

Who's That Pokemon?

 Meillä oli tosiaan eilen Pokemon-aiheiset kotibileet ja samalla Joshin läksiäiset. Teeman mukaisesti vieraat pukeutu pokemoneiksi ja oli aika hauska näky, kun paikalle saapui kaikennäköistä sakkia. Täällä porukka tunnetusti panostaa Suomea enemmän bileisiin ja tuntuu, että vähintään joka toiset kotibileet on naamiaiset. Muutenkin koristelut ja muut extrakrääsät on yleisiä. Meillä meni tällä kertaa ehkä vähän yli järjestelyjen kanssa, kun päädyttiin tekemään kolme boolia, pöydällinen ruokaa ja Josh kikkaili monta tuntia tietokoneella pokemonkortteja vieraista. Kortit oli myös tulostettuina, joten jokainen sai itelleen omansa. Valitettavasti yks tyyppi varasti mun kortin. Onneks löytyy sentään kuva koneelta. Tässä siis muutama kortti meistä.

 Illan ainoot valokuvat. Oltiin vielä vähän vaiheessa ja bileet vasta eessä päin.

 Meinasi unohtua. Sunnuntaina leivottiin useampi tunti muffinsseja tarjolle. 100kpl minimaalisia pokepalloja. Parin tunnin jälkeen elintarvikeväreillä ja kuorrutteilla leikkiminen alko menemään siihen pisteeseen, että tehtiin pokepallojen sijaan homopalloja (mm. vasen alalaita), peace-merkkejä, häiriintyneitä naamoja ja kukkamuffinsseja.

Vielä sunnuntai-illan kauhuja. Ensin viisi tuntia muffinssitalkoita, joiden jälkeen aateltiin rentoutua katsomalla Paranormal Activity. Päädyttiin tutisemaan olkkariin ja pelkäämään jokaista narahdusta. Aristokatit ja donitsit helpotti oloa ja päästiin vihdoin jo siihen tilaan, että nukkumaanmeno oli ees harkittavissa. Ehdin olla muutaman minuutin yksin mun huoneessa kun Sarah juoksee hysteerisenä paikalle. Kuvassa kaveri, joka aiheuttikin sitten seuraavaks tunniks paniikkia. Sarah nukkui sen yön sohvalla. Nimittäin sillä välin kun kehiteltiin toimintasuunnitelmia tuon poistamiseksi asunnosta, se ehti kadota jonnekin. Ei oo löytynyt tähän päivään mennessä, joka ei kieltämättä kauheasti hymyilytä. Nimimerkillä oon varma, että se hyökkää vielä joku yö mun naamalle ja tekee pesän nenään.

Viimeiset kolme viikkoa tulee olemaan tapahtumatäytteisiä täällä suunnilla ja tulee pitää sormet nyt ristissä, että ei ehdi enää tällä ajalla napata minkään sortin pöpöä ja että pääsisi nauttimaan täysillä näistä päivistä. Oon tehnyt listan paikoista, joissa tahdon vielä käydä näiden juttujen lisäksi ja samalla pitäis osata sumplia myös ihmisten näkemiset. Alunperin ideana olleet viralliset läksiäiset taitaa jäädä nyt väliin, koska ihmiset katoaa täältä vähän ripotellen ja suoraan sanottuna nään porukkaa mieluummin kahdenkesken kuin isona lössinä, joista puolet ei edes tunne toisiaan.

Viimeset päivät tulee pitää sisällään..

24.5.-26.5.2013 VEGFEST

Eilen starttas koko viikonlopun kestävät Vegfestit. Paikkana on Amphitheatre & Waterfront Square satamassa. Eilen alueelle ei päässyt vielä päivällä ja illalla oli muutamia konsertteja, mutta tänään ja huomenna paikka aukee jo klo 11 aikaan ja sisäänpääsy £2. Ootan innolla, että mitä kaikkea jännää siellä on. Ilmeisesti yli sata kojua, joissa on vegaanisia herkkuja (tyypit hehkuttaneet ilmaisten maistiaisten määrää), tuotteita ja infoa. Päälavalla on bändejä ja komediaa. Mainokset lupaili myös workshoppeja ja jotain leffanäytöksiä. Ei ois kyllä voinu paremmat ilmat sattua tälle viikonlopulle, kun BBC:n säätiedotus näyttää pelkkää aurinkoa loppuviikonlopuksi. 

27.5.2013 Pokemon Party

Maanantaina tulee olemaan yhdet aika erikoiset kotibileet ja samalla läksiäiset. Yks miun kämppiksistä on viimeistä iltaa Bristolissa ennen muuttoa toiselle paikkakunnalle ja järjestää BBQ-juhlat teemalla Pokemon. Voi olla mielenkiintoisen näköistä sakkia talo täynnä, kun kaikki muuntautuu erilaisiks otuksiksi. Ite päädyin olemaan tuo palleroinen. Vihreä hiusväri ja sininen vaatetus. Toivon, että jollain on toimiva kamera, sillä haluun kuvatodisteita takapihallisesta pokemoneja.

31.5.2013 & 7.6.2013 The Farm

Meijän lähellä sijaitsevan farmin vieressä on tuollainen suloinen pubi, joka on jäänyt jostain syystä vielä kokematta. Seuraavilla parilla viikolla siellä on sekä miun puolalaisten ystävien läksiäiset että kämppiksen dj-keikka. 

1.6.2013 Beach Clean @ Sand Bay

Tarkoituksena ollut ottaa koko vuoden osaa vapaaehtoishommiin, joita yliopisto on mainostanut, mutta ei vaan sitäkään ole saanut aikaiseksi. Eilen naputtelin kuitenkin osallistumislomakkeen viikon päästä lauantaina järkättävälle siivousreissulle. Koulu tarjoaa ilmaiset kuljetukset Weston-Super-Maren viereiselle Sand Bay-rannalle, jossa kerätään päivä roskia. Saadaan myös ruoat paikan päällä ja eniten roskia keränneelle on luvassa jotain ylläreitä. Huippua ihan vaan senkin takia, että ilmaiset kyydit uuteen paikkaan ja uusia tyyppejä siinä samalla. Toivottavasti ei sada.

(Pictures: Google)

En oo koskaan..

“Jokainen haasteen saanut keksii kolme asiaa itsestään joiden uskoo olevan niin erikoisia tai poikkeuksellisia että voisi noilla jutuilla “päihittää” kanssabloggaajat. Kun kolme asiaa on keksitty, haaste heitetään eteenpäin viidelle bloggaajalle joiden täytyy vastata kysyjälle ja haastaa seuraavat viisi tyyppiä.“ 

1. En oo koskaan puhaltanut purkkapalloa, koska en vaan yksinkertasesti osaa. Muistan kuinka turhautuneena yritin aina opetella ja yritykset päättyi vaan siihen, että työnsin kielellä koko purkan suusta ulos. Liian hankalaa.

2. En oo koskaan myöskään hypännyt pää edellä järveen. Lennän vain mahalleen. Taitolajit ei oo miun juttu. Tai taidot ainakin puuttuu.

3. En oo koskaan osannut torjua ihmisiä nätisti. Aiheutan sotkuja tahtomattani olemalla liian kiva ja ihmiset käsittää mut väärin.

(Haastan Pandan ja Katjan. Tehkää jos tahdotte, en pakota.)

Salisbury

22.5.2013 @ Filton Abbey Wood

Kesäloman ensimmäinen päivä. Takana on hullu yö painajaisten parissa. Näin yhden suuren kokoelman painajaisia peräjälkeen. Ensin heikoilla jäillä taiteilua ja veden alle vajoamista Kuokkalan sillan alla, sitten vankilatuomiota ja lopuksi kokonainen Jurassic Park-leffa, jossa pääosaa näyteltiin minä ja ystävät. 

Eiliset suunnitelmat matkasta paikkaan X kuoli aika pian, mutta tänään mulla oli aamusta lähtien hullu fiilis, että nyt jonnekin. Niinpä pakkasin leivät ja vesipullot reppuun ja tulin juna-asemalle leikkimään lippuautomaatilla. Päämäärästä ei tietoa ja katoin vähän hinnan mukaan minne pääsis halvimmalla. Edestakainen matka Salisburyyn ei ollut mikään halvin (£20), mutta jostain syystä se tuntu huutavan miun nimeä. Tässä vaiheessa voidaan taas miettiä, että kannattaako tuollaista summaa pistää junalippuihin, kun rahat on niin vähissä, mutta sanoisin, että joo. Maksan siitä, että miulle jää ne muistot. Jotain mitä muistella sitten joskus. Tuskin vanhana muistelee sitä, kuinka rahat oli vähissä ja ei saanut joka päivä sitä parhainta ruokaa tai että jäi muutamat menot välistä. Veikkaan, että siinä vaiheessa tuo matka on jotain paljon arvokkaampaa. 

Junan pitäis tulla kohta ja ootan innolla. On mennyt hetki siitä, että oon viimeks matkannut raiteita pitkin brittilässä. Tuonne kestää puolitoista tuntia eli samalla ehtii hyvin katsella maisemiakin. Pysähdyksiä taisi olla ainakin viisi ennen määränpäätä. Soittimessa Cats in the Cradle ja taidanpa olla ainoa junaan astuva, joka ei ole puvussa ja kanna kädessään salkkua. 

Pysähdyttiin just Temple Meadsin asemalla. Nyt on kyllä oikeasti aika jännät fiilikset. Mulla ei oo minkäänlaista havaintoa siitä mihin ja millaseen paikkaan oon päätymässä. En oo koskaan ennen vaan hypännyt junaan ja ajanut sillä jonnekin. Oon aina halunnut tehdä jotain tällästä ja nyt tarjoutu oikeesti ekaa kertaa kunnon mahdollisuus, kun mua ei oo velvoitettu olemaan missään tai tekemään mitään seuraavaan muutamaan viikkoon. Oon tekemässä vaan päivän reissun tuonne, mutta ihan siltä varalta, että jokin menee pieleen ja joudun jäämään yön ylitse, niin ei ainakaan huomisen kiireet ahdista. 

Mitähän hittoa nyt tapahtuu? Lähdettiin samaan suuntaan mistä tultiinkin. Ei voi olla nyt oikea suunta. Olisko mun pitänyt vaihtaa junaa? 

Huhhu, ihan oikea juna ja suunta. Alko näyttää tutulle heti kun lähettiin muutama kilsa Temple Meadsilta pois päin. Oli niin paljon vihreitä nummia (missä nyt ei olisi..) ja vanhoja rakennuksia, että ei voinut olla muu kuin Bath kyseessä. Konnari kävi kattoo lipunkin, joten voi taas huokaista helpotuksesta. Tajusin, että tästä eteenpäin kaikki tällä reitillä on uutta. En oo ennen matkustanut tänne suuntaan, pidemmälle kuin Bathiin.

Voi kun olis kamera, vaikka junan ikkunan läpi tuskin hyviä kuvia tuliskaan. Yritän imeä kaikkea tuolla lasin toisella puolella viilettävää verkkokalvoille ja säilöä sitä muistin perukoille. 

Niin älyttömän paljon vihreyttä. Pieniä kyliä lampineen. Kukkapeltoja. Laikukkaita lehmiä makoilemassa. Pieni saari täynnä vauvalampaita! Ja aina vaan junan vierellä seuraava joki. Näyttää melkein liian idylliselle.

Bradford-on-Avon. Pysähdyttiin taas. Oon jo ehtinyt syömään mun eväsleivät näin alkuvaiheessa matkaa. Tajusin, että mulla ei ole puhelimessa puheaikaa ja kukaan ei tiiä missä oon. Toisaalta tosi vapauttava tunne olla irti kaikesta. Junakärry myy kahvia ja mies kulkee ison roskapussin kanssa perässä keräillen roskia penkeiltä. Ladies and Gentleman, any hot drinks or cold drinks, chocolate bars, wine? Ollaan edetty ja joki on kadonnut, se ei kulje enää junan vieressä. On vähän synkkä ilma ja tämän hetkiset maisemat poikkeaa aika paljon aiemmasta. Trowbridge. Tällä hetkellä lähinnä tehtaita, ränsistyneitä taloja ja työmiehiä haalareissaan. Tästä paikasta jää mieleen punatiiliset talot. Pelkästään punatiilisiä taloja. Kaivinkoneita.

Oonko seonnut vai oliko yhdellä vuorella/rinteellä just valkoinen hevosenmuotoinen kuvio. Sellainen ihan mielettömän kokoinen? Pysähdyksiä tulee koko ajan. Westburyssä nyt. Aika on liitänyt jotenkin eteenpäin tosi nopeesti. Musta oon istunut tässä muutaman minuutin, mutta eka tunti on ehtinyt jo kummasti hujahtaa eteenpäin. En tiiä yhtään paljon mulla on rahaa jälellä, enkä sitä kyllä tarvitsekaan, kunhan saan jotain pientä syötävää illemmasta. Jep. Se todellakin on iso valkoinen hevoskuvio tuolla rinteessä.

The Next Station is Warminster. 

Ei oo paljon sanottavaa näistä ohivilisevistä pikkuasemista. Kaikki näyttää toistensa klooneilta ja muutamat sata metriä niiden jälkeen alkaa aina automyymälöiden tai työmaiden valtakunta. Paitsi tällä kertaa paikan nimenmukaisesti tuolla on joku alue täynnä armeijan autoja ja kalustoa. 

Mun vastapäätä istuva tyyppi pureskelee kynsiään ja hymyilee yksinään älypuhelimelleen. Sen pöydällä oleva lippu sanoo myös Salisbury. Ollaan siis samalla matkalla. Ainakaan en nyt kaiken järjen mukaan pääse unohtumaan junaan liian pitkäksi aikaa ja päädy Portsmouthiin asti, joka on siis pääteasema. Juna kulje nopeampaa kuin jahtaavat sadepilvet.

Taitaa olla taas aika pistää vähitellen reppu kasaan. 14 minuuttia Salisburyyn. Jännittää.

@ Home

Kotona yhtä Salisbury-päivää rikkaampana. Mitä osaisinkaan kertoa? Paikkana Salisbury oli oikein mukava ja just sopivankokoinen, että sen pystyi hyvin kävelemään lyhyelläkin ajalla lävitse. Asemalta ei ollut vaikeuksia löytää keskustaan ja paikkoihin, kun joka puolella oli tieviittoja osoittamassa suuntia. Heti aseman ulkopuolella törmäsin myös bussiin, joka olisi vienyt Stonehengelle (joka oli siis lähistöllä), mutta oli sen verran riistoa sen bussilipun hinta, että jääköön toiseen kertaan. Eikä minua suoraan sanottuna niin paljon se kiviasetelma edes kiinnosta.

Kadut oli suloisen pieniä, ei suurta ihmisruuhkaa eikä missään näkynyt suuria kauppakeskuksia tai muutenkaan mitenkään erityisen paljon isompien ketjujen liikkeitä, mikä oli positiivinen yllätys. Kahviloissa nyt tuli vastaan Costat, Nerot ja Rouget, mutta muuten ihanan paljon pieniä kirjakauppoja, karkkipuoteja, leluliikkeitä ja ompelutarvikemyymälöitä. Tuli mieleen, että tämän täytyy olla vähän niinkuin Englannin Savonlinna. Ei liikaa väkeä ja sellainen pieni ja kompakti paketti, josta kumminkin löytyy kaikenlaista. 

Kävelin ympäriinsä, ristiin rastiin katuja ja kulmia. Joen vieressä oli pieni puistoalue ja ihmiset oli pikniköimässä, vaikka olikin taas hieman viileää auringonpaisteesta huolimatta. Kyltit mainostivat koko ajan katedraalia, joten päätin käydä katsastamassa sen. Samaan ideaan oli päätynyt myös aika moni muu - sinnekö ne kaikki ihmiset olivat kaduilta menneet? Saksalainen opiskelijaryhmä opettajineen tungeksi paikan pihalla, valmiina syömään eväitä ja kirjoittamaan postikortteja. Kiersin alueen nopeasti ympäri ja kurkkasin sisälle. Upee rakennushan se oli, mutta jotenkin tämän vaihdon aikana on ehtinyt jo jotenkin turtua noihin tietynlaisiin rakennelmiin. Kaikki näyttävät suhteellisen samanlaisille miun silmissä. Onneksi jatkoin matkaa katedraalin takaa avautuvalle portille ja pienelle kujalle. Sieltä löytyi nimittäin ihan mieletön paikka. Joen kummallakin puolella oli semmoisia suloisia englantilaisia mökkejä, joiden pihoissa kasvoi hirmuisesti värikkäitä kukkia ja oli puita ja pensaita, kuin jossain viidakossa. Joen pohja oli vihreä jostain heinästä, joka huojui virran viedessä ja se näytti auringossa aika satumaiselle. Miuta oikeasti itketti hetken seisoessa siinä kivisellä sillalla ja katsellessa eessä avautuvaa maisemaa. Tää on kaunein paikka, jonka oon koskaan nähnyt. Teki mieli jäädä siihen. 

(Tämän merkinnän kuvat taas kerran Googlen kuvahaun kautta, lukuunottamatta muutamaa ensimmäistä)

Lopun päivää pyörin pitkin ja poikin. Söin kasvissushia ja luin tovin kirjaa paikallisessa kirjastossa. Täytyy olla hullu matkustaakseen toiselle paikkakunnalle ja päätyäkseen kirjastoon. Kylmentynyt ilma ei kuitenkaan houkutellut istumaan enää pihalla, joten mikäs sen oivempi paikka viettää aikaa. Juna lähti kotiin ajallaan ja nukuin tyytyväisenä, kuola poskella koko matkan kotiin. Bristolissa miut toivotti tervetulleeksi paljon lämpimämpi ilma. Tästä se kesä alkaa. Saa nähdä millaisia seikkailuja mie vielä keksin. 

Excuse me, what book are you reading?

21.5.2013 @ Castle Park

Istun Castle Parkissa puun alla ja yritän saaha jostain motivaatiota lukee vielä vähän ees huomista tenttiä varten. Kattelisin paljon mieluummin ihmisiä ja maisemia kun jotain tekstiä nyt. Oikeella puolella kohoaa linnamainen torni, eessä ajelehtii ruskea joki likaisena roskista ja hylätyistä pahvinpalasista ja vasemmalta nousee useita eri lajien puita. On jo ihan kesäistä, vaikkakin tuulee ja aurinko on kadonnut jonnekin muualle. Ihan hyvä vaan. Oon ekaa kertaa ulkona järisyttävän mahatautiepisodin jälkeen ja voi olla, että helle ei tekis mitenkään hyvää ololle. Tykkään tästä just näin. Raikasta, mut ei liian kylmää. Jopa mie tarkenen ilman tutisemista. 

Miulla on näille vikoille viikoille viikoille hirmusen vähän rahaa. Yritän syödä kuiva-ainekaappia tyhjemmäksi (puuron ja soijarouheentäyteiset päivät) ja muutenkin päästä turhasta tavarasta eroon. Ensi kuussa käyn heittämässä kirjoja kirpparilahjotuksiin ja taitaapa yksi Clothes swap-tapahtumakin osua vielä kohdalle. Tällä kertaa otettava joku mukaan katsomaan, että en vie samalla mitalla vaatteita mukanani kotiin. Koulukirjat laitoin myyntiin, toivottavasti joku ne sieltä poimisi pois.

Oon myös kehittänyt katusoittajarahaston. Miun toinen kolikkopussi on yksi-, kaksi- ja viisipennisten kotina ja heittelen niitä millon Bearpit-aukion musisoijille, millon muutamalle kadunasukille, jotka on istuneet vuoden ympäri samassa talonkulmauksessa pahvirakennelmissaan. Talvella hain kahvia, nyt oon liian rahaton edes siihen, koska itteni elättäminenkin on sen verran tiukilla. Miusta tuntuu niin älyttömälle, että samat ihmiset, jotka ei jaksa noukkia pudottamiaan parin pennin kolikoita maasta ("ei niillä tee mitään"), ei kuitenkaan kykene antaa sen vertaa katusoittajille....Ehkä yks penninkolikko on hyödytön yksinään, mutta jo muutaman jälkeen sillä saa hedelmän tai mehuu. En nyt tiiä, että meneekö ne rahat useinkaan tuollaseen, mutta kuitenkin. Lopettaisivat sen rahojen viskelyn maahan. Mie oon jatkuvasti konttaamassa tuolla niiden kolikoiden perässä imurina. Tosin eipä tuo haittaa.

Tuun kaipaamaan tätä lounastauko puistossa-meininkiä. Miten kaikki kerääntyy tiettyyn aikaan ulos eväineen. On sipsipussia, hedelmäpussia, kolmioleipää. Mietin yks päivä, että millanenkohan kaaos täällä iskisi, jos joku poistaisi kolmioleivät ja pienet sipsipussit tai kaupoista katoaisi meal dealit (kolmella punnalla esim. leipä, mehu ja sipsit). Nää menis ihan sekasin. Pitää kyllä taas todeta, että kyl myö syödään Suomessa aika terveellisesti.

Tais alkaa nyt joku koirienulkoiluttamishetki. Rotikka kirmailee tuossa vieressä ja joku tyttö tuli kahen muun hauvan kanssa paikalle. Alright? Taas miut on huomattu, kun hymyilen tyhmästi yksinään koirille. Alkaa kerääntyä sen verran noita pilviä taas, että parempi lähteä kotia kohti. Jos se motivaatio ois siellä neljän seinän sisällä vähän parempi.

21.5.2013 @ Home

Ei löytynyt kaivattuu lukuintoa eilen kotoa eikä yliopistoltakaan. Viimeinen pitkä ilta yliopiston kirjastolla on takana. Samoin on se viimeinen tentti, joka ei nyt mennyt ihan putkeen, mutta pääasiassa mielessä on nyt vaan, että ohi on. Ohi on vaihtoajan opiskelut ja nyt alkaa vasta taas hahmottumaan kaiken lopullisuus. Oli erikoinen tunne kävellä tenttisalista ulos ja ajatella, että suurinta osaa näistä tyypeistä tuun tuskin koskaan enää näkemään. Porukka poksautteli kuoharipulloja auki ja huuteli toisilleen, että nähdään valmistujaisissa. Toisille se oli vissiin viimeinen tentti koko opintoaikana. Miulle tässä kaupungissa ja maassa. En varmaan tuu enää koskaan tekemään yhtään koetta englantilaisessa yliopistossa. Eikä kyllä tuu ikäväkään.

Koska loma alkoi, niin päätin lähteä junalla Yateen, joka on joku 19km päässä oleva pieni kaupunki tai kylä?  En kuitenkaan mennyt vaan päätin mennä Ashton Courtiin bussilla. Missasin sen bussin, joten enpä mennyt sinnekään. Sitten ideana oli Suspension Bridge. Bussin kaartaessa The Fountaisin kohdalle hyppäsin kuitenkin ulos. Söin hedelmiä hetken ulkona ja palasin kotiin katsomaan Dead Man-länkkäriä ja Deppiä mustavalkoisena Neil Youngin soittaessa taustalla. Niin railakas kesäloman aloitus täällä. 

Sen verran kesäfiilis, että oli miulla kuitenkin mekko ja kuulokkeissa Tori Amos. 

When you and I were forever wild.The crazy days, the city lights

Suunnitelmat muuttuu nopeasti, kun terveys menee. Miun piti olla nyt Ventojen kanssa Lontoossa tämä viikonloppu. Perjantaina kun olin saattamassa kyseisiä tyyppejä bussiin, alkoi mennä vähän kaikki vinoon. Ensinnäkin puolet porukasta kärsi oksennustaudista, toisekseen bussi ei tullut jonkun onnettomuuden takia kohtaan. Lähdettiin etsimään NHS:n Walk-In lääkäriasemaa, jossa venailin mukana. Olin jostain syystä varma, että ei miulle tartu mitkään taudit, kun aika harvoin sairastan tarttuvia tauteja ylipäätään. Lääkärireissun jälkeen yritin hankkia niille hotellia huonoin tuloksin. Päädyttiin palaamaan Travelodgeen, jossa olivat alunperinkin olleet ja saivat ylihinnoitellun huoneen ja pääsivät lepäämään. Menin yksin elokuviin. Katsomaan The Great Gatsbyn. Odotukset oli aika suuret, sillä kyseinen teos oli kirjana joskus miun lemppareita. Eikä ollut pettymys. Vaikka yllättäen tuli aika vahvasti Romeo&Julia mieleen, mikä ei sinäänsä yllätä, kun oli samalta ohjaajalta, samaa näyttelijäpoppoota ja musiikit nykyaikaisia, vaikka pohjautuikin 1920-lukuun. Tykkäsin silti kovasti. Carey Mulligan on aivan ihana ja päättyi yllättäen kyyneliin pimeässä salissa. 

Illalla lähdettiin kämppisten kanssa jonkun espanjalaisen tytön synttäribileisiin toiselle puolelle Bristolia. Päädyttiin jollekin suurelle aukiolle, jossa oli erivärisiä telttoja ja psykedeelistä musiikkia. Pyörittiin tovi ja jatkettiin matkaa Hotwellsiin, jonne käveltiinkin aika pitkä matka. Lopulta perillä ja ehdittiin olla muutama minuutti. Joku yritti tehdä tuttavuutta hehkuttamalla miulle The Killing-nimistä sarjaa, joka oli kuulemma suomalaisten parasta antia tv-ohjelmista. Myöhemmin selvisi kyseessä olevan tanskalainen vai norjalainen sarja. Joku muu kuitenkin kuin suomalainen. Saksalainen tyyppi maksoi meijät taksilla keskustaan ja päädyttiin maan alle tanssimaan:

Eilinen oli yhtä tuskaa. Ei tullut krapulaa (tai saattoi sekin siinä lisäksi painaa), mutta tähän astisen elämän pahin oksennustauti. Kaikki mitä yritin juoda tai syödä tuli samantien ulos. Kuume nousi puolessa tunnissa 39-asteeseen ja tärisin sängyssä sydämen hakatessa liian nopeasti. Melkein olin varma, että kuolen yksinään kenenkään tietämättä mitä tapahtui. Kämppikset oli kadulla reiveissä, missasin senkin hauskuuden. Tänään elämä taitaa voittaa, vaikka edelleenkään mikään ei mene alas. Tajusin kuinka paljon pelkään kuolevani yksinään. Pahin pelko mitä olla voikaan.

Tajusinpa juuri myös, että tänään on 19.5. Muille se merkkaa Suomessa helluntaita, mut miulle se merkkaa sitä, että tasan neljä viikkoa Brittilää jäljellä. Paljon muuttunut ja paljon muuttumassa kuukaudenkin päästä. 

Pullonkerräysmies

Pullonkeräysmies

Yks ilta Jyväskylässä me päätettiin leikkiä soittimilla ja pelleillä. Ainoa biisi, jonka osaan nokkahuilulla on Dingon Hämähäkkimies. Kaks kitaraa, uudet sanat ja nokkahuilu. Saiskohan tälläsellä vedolla kadulla paljonkin kolikoita? Mie ainakin heittäsin muutaman, sillä tässä on meno aika kohillaan.

Kaikki on toisin, mutta ei silti kuitenkaan

Jatkan päiväkirjamaisuuksillani nyt hamaan viiden viikon Englanti-putken loppuun asti. Tässä siis lisää sanoja ja asioita, joihin tarttua sitten taas uudestaan, kun syksy tunkee ikävästi päälle ja kesä tuntuu jo taakse jätetylle.

Vannoin ja lupasin itselleni elää nämä vikat päivät niin täydellä tunteella kuin vain osaan. No, ainakin nämä kaksi ekaa päivää ovat menneet ihan kuin silloin, kun tänne aikoinaan muutin. Miten tuntuu hassulta, että yhä melkein vuodenkin jälkeen jokainen päivä täällä jaksaa yllättää, ja kuinka pelkät tavalliset kauppareissutkin herättävät yhä jännittävyyden tunteen, uutuuden viehätyksen. Miten kauan täällä pitäisi asua, että limpparitölkin hinnan ollessa £0.25 ei loksahtaisi suu auki. Taikka milloin uudet tarrat tai graffitit seinillä ei saisi ihan fiiliksiin? No, jälkimmäiseen ei taida löytyä mitään aikaa, sillä kiinnostun koko ajan vaan kasvavassa määrin katutaiteesta. Tänään kohdalle osui jopa jostain paperimassantapaisesta tehty juliste/tolppakoriste, jossa oli Trainspottingista Rentonin hahmo.

Taisin toivoa liikaa kesäiseltä Englannilta, kun sää pääsi taas yllättämään. Tai voisiko sanoa, että olemaan juuri niin englantilainen kuin voi vaan olettaa. Vielä aamuyöllä sängyssä pyöriessäni aurinko paistoi kirkkaasti, mutta voi sitä sateen määrää, joka hakkasikin meidän kattoa siinä vaiheessa, kun nousin lopulta ylös. Sitä jatkui koko päivän muutamien minuuttien taukoja lukuunottamatta. Linnut. Niistä sen verran, että ovat tainneet mennä sekaisin keväästä. En tiedä mikä into niillä on aloittaa uskomaton papukaijamainen käkätys ja ujellus iltayhdeksältä ja jatkaa sitä aamuviiteen. Sitten kun ovat häiriköineet tarpeeksi (vaikka onhan se suloista ja kaunistakin välillä) unenmetsästäjiä, niin lopettavat ja aamuun herätessä ei kuulu hiiskaustakaan. Meidän takapihan tuttu pulupariskuntakin on kadonnut jonnekin. Muuttivat kenties pois takapihan aitaremontin tieltä tai kyllästyivät rönsyileviin leskenlehtiin. Niin, niitä meillä on nyt takapiha tulvillaan. Entinen tupakantumppi ja tölkkilandia on muuntautunut kuukaudessa oikeaksi niityksi. Vaan missä lienee se puutarhuri, joka luvattiin vuokrasopparia kirjoittaessa. Ei ole kyseistä henkilöä nähty. Jollei se ole se aitaa pitkin raahustava kisuherra, joka melkein vahingossa varastettiin.

Sivultapäin hyökkäävän rankkasateen johdosta S ehdotti, että veisi meidät autollaan keskustaan. Poissaollessani se oli saanut auton synttärilahjaksi ja tuolla se nököttää nyt meidän talon edessä. Olin vähän huolissaan miten tuo matka tulisi menemään, kun edellisenä yönä J oli pelotellut miut kuoliaaksi S:n ajotaidoista ja äkkinäisistä uukkareista. Lähdettiin kuitenkin matkaan ja oli muuten minun ensimmäinen kerta henkilöautossa täällä. Jollei lasketa takseja ja busseja, mutta niitä nyt ei lasketa. Vieläpä kaverin kyydissä, jonka tiedän olevan tuuliviirimäinen hömelö. Pihasta startatessa ekat kadut meni hyvin, ei tuntunut sen kummemmalta. Isolle tielle päästessä ja bussien ja rekkojen ilmestyessä kehiin, oli kieltämättä vähän jännät fiilikset. Myö ollaan väärällä kaistalla. Myö käännytään väärään suuntaan. Hidasta. Aja lujempaa. Varo tota pyöräilijää. Apua, miks ihmiset ja koirat laukkaa tien yli noin. Ei tuo oo meijän valo, onpas. Miljoona ajatusta risteili päässä, mutta äkkiä siihen tottui ja S olikin kelpo kuski. Parkkeerattiin St. Nicholas Marketin kulmille ja Smiling Ivyn (uusi musiikillinen löytö) kappaleita hyräillen lähdettiin vaeltamaan sateiseen keskustaan. Käväistiin teellä ja olin taas aivan liian hyväuskoisena lähtenyt liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Päädyttiin kävelemään ympäriinsä, hytisten ja taitellen sateenvarjoa kiinni ja auki. Lopulta ajeltiin takaisin kotiin.

Illalla koitti automatka numero kaksi. Sama matka kuin aamupäivästä vei tällä kertaa vartin sijaan melkein puolitoista tuntia. Osuttiin ruuhka-ajan jonoon ja liikuttiin valehtelematta muutama metri kerrallaan. Autossa oli lämmin ja The Beardsin soidessa silmät alkoi valua kiinni. Lopun matkaa huojuin unen rajamailla ja kun vihdoin vapauduttiin liikennesumpusta, niin kaarrettiin tovi pitkin pikkukujia, etsien Mitchell Lanea. Miulla oli siis suuntana Travellodge, jossa Kirsi perheineen on perjantaihin asti majoittumas. Lopulta harhailun jälkeen osui kohdalle ja vietin illan siellä. Juoksin pitkin alakerran ravintolaa nostelemassa 15kk ikäistä vauhtihirmua pois tuntemattomien ruokailijoiden pöydistä ja estin sirottelemasta suolaa pöytien koristeiksi. Ruoat ei meinanneet pysyä omalla lautasella millään ja milloin oli lähdössä omatoimisesti hissillä hotellihuoneeseen ja milloin kolauttelemassa päätään pöydänkulmiin. Kuulumiset vaihtui ja iltapalan jälkeen teki hyvää kävellä kotiin. Croftilla jamaikalaiset rastapäät yritti varastaa miut savunhuuruisille hengailuretkilleen kulmien väliin ja Alaston Jeesus-mies osui ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdalle. Käännyin pois, vaikka tuskinpa olisi miuta tunnistanutkaan. Vessareissu Hamilton Houseen piti sisällään neljä baarikoiraa ja yhden vauvahauvan pihaterassilla.

Kotimatkalla laulelin luurit korvilla suhteellisen kovaan ääneen ja hätkähdin, kun takana kävelikin joku. Mitä merkitystä tuollakaan taas on, jos joku kuulee? Yritän joka päivä tapella turhia ja tarpeettomia pelkoja ja hävetyksiä vastaan. Kaikki tuommoinen tuntuu niin ääliömäiselle, kun tarkemmin miettii. Mitä väliä, jos en laula nuotilleen, jos se on miusta kivaa? Harvemmin tuntemattomat ilkeästi ainakaan naureskelee laulaville. Mie tuun iloiseksi hoilottavista ihmisistä, oli ne sitten tasoltaan millaisia tahansa.

Se tunne, että nää viimeiset viikot olis hitaita, taitaa olla vaan joku fantasia miun päässä. Oon aika pitkälti lyönyt lukkoon erinäisiä juttuja jo useimmille päiville. Eniten odottelen kahden viikon päästä koittavaa road trippiä. Miun elämäni ensimmäinen road trip, joka tehdään näillä näkymin kolmen auton (plus asuntoauton) letkana kiertäen rannikon kaupunkeja. Yövytään pari yötä per paikka ja pystytetään nuotio merenrantaan ja juodaan viiniä. Ystäviä, tupakkaa, toivottavasti aurinkoa sekä uusia maisemia. Aion toteuttaa yhden kesän suunnitelmista ja juosta mereen vaatteet päällä.

Muistiinpanoja matkalta

Minulla on kaksi kameraa rikki ja nolla toiminnassa, joten niin kauan ennen kuin joku muu ottaa valokuvia, niin kirjaan ylös vain sanoja. Tällä kertaa paperipäiväkirjaan kirjaamieni ajatusten merkeissä. Kyseessä eilinen Tampere-Lontoo-Bristol-matka.

13.5.2013

klo: 12.00 @ Tampere, Pirkkala

Taas kerran matkalla Enkkulaan. Tällä kertaa vika kerta tänä vuonna. Ollu jotenkin tosi hyvä ja kasassa oleva olotila tässä jo jonkin aikaa. Oisko tää kesän tulo, aurinko ja ihmiset vaiko joku muu yleinen mielialan koheneminen. Viime yö meni Suvin kämpillä, Hämeenpuiston nurkilla. Aamulla aurinko herätti paistamalla suoraan silmiin. Syötiin seitanpihvihampparit aamupalaks ja juotiin kahvia. Noitalinna Huraa ja Dingo. Vitsi, mikähän tääkin Dingo-viikko on ollut. Hämähäkkimiestä vaikka missä muodossa ja maisemissa. 

Tampere näyttäyty taas niin kivana. Ostin Runsaudensarvesta kuivattuja hedelmiä, kun Stanstedilta ei tunnetusti löydy kauheesti vegaanille välipalaa ja voi olla, että joudun oottaa siel tovin jos toisenkin. Tekee jotenkin mieli hypätä Lontoo-bussiin kun Bristol-bussi ajaa hirveet viis ja puol tuntia. Hyh. En kyl tiiä silleen, että miten yhteydet Victorialta sitten menee. Jaa-a. Pitää kattoo ja tulishan se kieltämättä halvemmaksikin kikkailla tuolleen Lontoon kautta. Taidanpa tehdä niin.

Täällä kentällä on joku mielenkiintoisenoloinen punkki. Vegetarianmaiharit, Animal Rights-kangasmerkkejä ja bändienlogolätkiä selkä täynnä. Katselee kiinnostuneena kuivahedelmäpussiani ja voisin mennä juttelemaan, mutta taidan olla vielä vähän liian väsyny ja ujo (tekosyiden kuningatar) tässä vaiheessa päivää. 

En tiiä onko miulla joku mahahaava, kun oksettaa jatkuvasti ja mahaan sattuu. Oon kyllä hyvä reagoimaan ihan kaikkeen muutenkin aina vatsalla, joten katellaan nyt vielä hetki ennen lääkärille juoksemista.

Pitäs vissiin nyt alkaa jonottelee koneeseen, mut mikä kiire muka on, kun lippu on hallussa. Tasan istun maassa (ja jaloissa) niin kauan, että on väljempää ees hieman. Ostin liian kallista tuliaissuklaata kämppiksille sekä turkkareita itteäni varten. 

Hirmunen matkakuume päällä. Semmonen reppureissaus. Aina ilo, kun iso laukku on ruumassa. Nenässä tuoksuu jo britit - siis paikkana, ei ne ihmiset. En oo ainakaan huomannut tähän mennessä niissä mitään perustuoksua. Kunhan ens viikon esseetentti on selätetty, niin oon vapaa kaikista tenteistä ja kouluhommista hetkeks. 

Nyt kone. Tyypit reilui, hakkaa kasseilla melkein naamaan kun on vissiin niin vaikee väistää vähän. Teki mieli ottaa yhen mekkoneidin laukusta kiinni ja heilauttaa se johonkin tönimästä.

klo 15.30 @ Terravision Bus: Stansted - London, Victoria Coach Station

Kehitin nyt idean tän auringonpaisteen takia. Mie meen Camdeniin päiväks. Lähen illalla kohti Bristolia, kun tääl on niin ihanan lämmin ja pää täyttyi ideoista mennä sinne kanavan reunalle syömään jotain hyvää ja kattoo menoa. Toivon löytäväni katusoittajia tai jotain kivaa poppoota. Onneks on maanantai, niin ei uskois olevan ihan mieletön turistikaaos päällä jollei kaikki oo sään takii menossa. Uskomaton kesä tuolla ulkona. Pellot on keltaisina kukista ja aurinko paahtaa. Porukal ei oo enää sukkahousuja ja paljaat sääret sortsien ja hameiden alla. Mulla on kyyneleet silmissä ja sydän meinaa räjähtää. Vatsassa perhosia, halauksia jaettavana. Talot näyttää upeilta. Lasitornitkaan ei tällä kertaa okseta vaan saa hymyilee, koska mie tunnen ne. Oon tässä, täällä, tuttua ja upeeta. Sateet on kadonneet mielenkin päältä. Oon onnellinen. Huumassa. Miten hepat autoteiden vieressä, vääränpuolinen liikenne, kolmioleivät (jonka sisukset päätyi roskikseen), yltiöystävälliset kassahemmot ja kaikki saa vaan hymyn huulille. Kuin joku ois taikonut kaiken sen jännittävyyden ja upeuden takaisin. Miten jännittää nähdä kukkiiko kotipihan kirsikkapuussa jo kukat ja onko piharoskis kaaos vai ei. Roskat kaduilla ei aiheuta turhautumista ja huterat talonkatot on vaan yks tosiasia muiden joukossa. Kaikki se syksyn melankolinen mieli ja epätoivo on pyyhitty pois. Miten syytin kaikkea ja kaikkia siitä. Milloin oli sää, milloin ystävät ja talo. Milloin opiskelu. Pää oli niin turta ja stressinä, että näin koko Englannin yhtenä isona vikana. 

Jälkeenpäin muistellessa esiin pomppii kaikki se hyvä ja jännä. Aika romantisoi niin helposti kaiken tyhmänkin.Tietty muistan myös sen epätoivon ja sateen, joka hakkas vasten kasvoja, kun piti polkea liian kauaksi puhumaan fiksuja. Vuos on tehnyt ja opettanut niin paljon. Tuntuu, että oon muuttunut enemmän ja nopeemmin, kuin pariin vuoteen yhteensä. Oon ylpee, että miulle on kehittynyt vahva luotto itseeni ja siihen, että pärjään. Matkustaminen ei oo enää pelottavaa.

Jollain tapaa myös kiinnostuksenkohteet on muuttuneet. Entinen matkamuistojenhaalija-minä antaa nykyisin tavarat pois ja elää muutamalla punnalla mieluummin. Haalin muistoni mieluummin kuvalliseen (siksi kamerattomuus ärsyttää aika suunnattomasti) ja sanalliseen muotoon, omaan talteen. Erinäisten lippulappusten säilömisestä en oo kuitenkaan luopumassa. Entä jos yksi katutolpasta repäisty tarra kertoo enemmän kuin miljoona turistikorttia ja valokuvaa? Palauttaa mieleen senkin illan, kun olo oli yksinäinen ja harhailin 15 kilometriä aivan väärään suuntaan ja palellutin sormet?

klo 22.15 Megabus: London Victoria Coach Station - Bristol UWE

(Kuvat Googlen kuvahaun kautta)

Mikä päivä. Oon niin iloinen, että sain elää tän. Camdenissa Ha-Ha Veggie Bar tarjos £4 falafel-pitaleivän ja viereinen vegaanipulju chiquitacookien. Söin Stablesin viereisessä tunnelissa ruokamestan tuoleilla, kun tuli kuurosade. Melkein ajauduin lävistämöön ottamaan traguksen, mut onneks en vielä kuitenkaan. Kojuissa oli vaikka mitä ihanaa, mutta en päätynyt ostamaan. Lähin ekaa kertaa kiertää Camdenin charity shoppeja ja nauratti, kun niitä tuli peräjälkeen ainakin viisi ja joku neljän hengen poikapoppoo kitaralaukkuineen, tummaihoinen vanhus sekä random saksalainen jäbä kiersi samaa tahtia miun kanssa. Löytyi alle kahden punnan sammaleenvihreät samettisortsipökät ja myyjä huijasi multa punnan ylimääräistä. Katoin läpi sormien, pitäkööt ahneuksissaan sen puntansa, jos on kerta noin rahan perään. 

Mornington Crescentin asemalta ajoin johonkin ja kävelin Covent Garden Marketille vaikka yritin löytää puistoa. Oli vaudeja vinyylejä ja riipuksia. Joku hemmo soitti kitaraa ja laulo niin, että koko paikka täytty sillä upeudella. Hetken istuin siinä vieressä, heitin kolikoita ja jatkoin matkaa. Lisää kojuja ja jo siltä päivältä suljettu Jubilee Market. Coventin toisessa osassa joku oopperoi ja kipitti samalla suukottamassa kaikkia miespuolisia poskille.

Menin kai harhailee lisää aikeena puistohengaus jonkun kivan matkalaisen kanssa. En kuitenkaan löytäny Green Parkista tai St.James Parkista sitä kivaa seuraa ja alko olee viilee. Oravia siellä kyllä oli ja lenkkeilijöitä. Hörpin pari hörppyä muutaman punnan turkoosista siiderilitkusta ja säilöin sen myöhemmille seikkailuille. Suuntasin takas Victorialle. Annoin metrocardin jollekin ja yritin bussiaseman nettikahvilaan, mut ne sulki just ovensa. Asemalla juttelin jonkun ranskalaisen pojan kanssa tovin. Oli menossa takaisin Pariisiin neljän päivän Lontoo-opintoretken jälkeen. Yhä oon sitä mieltä, että nuo ranskalaiset puhuu yleensä suhteellisen hankalahkoa englantia. Hävetti kysellä joka toisen lauseen jälkeen, että ai mitä mikä missä.

Matkaan kotia kohti. Oon tänään kelannut, et tahdon vielä joskus asua Tampereella. Sen lisäks myös jossai Euroopan maassa. Vielä mie sen teen. 

Minuu jännittää nähdä koti ja ihmiset. En malta toisaalta odottaa, koska ne on tutut. En myöskään malta odottaa, että pääsen huomenna ulos lueskelee tenttiin, jos on aurinkoista ja Castle Park on lämmin. 

Nyt yritän nukkua ja päästä yli siitä kammosta, joka miun pään valtaa aina yöbusseissa: Mitä jos kuski nukahtaa? Isot rekat humahtelee ohi ja bussin tuuletus hurisee. Kaikki muut on jo kääriytyneet huppareidensa sisälle ja joku tyttö roikkuu puoliks bussinkäytävällä nukkumassa. Miunkin silmät painaa. Tänään oli paljon askelia eri puolilla Lontoota ja lento tuntuu tapahtuneen vähintään kuukausi sitten. Ulkona sataa kaatamalla ja tuulee. Hyvää yötä. 

All over the place

Vika viikko Suomessa meni nopeesti, vaikka ehdinkin tehä yhtä sun toista. Oli hienoja ilmoja muutamina päivinä. Kiivettiin Janin kanssa harjulle ja vesilinnan huipulle. Syötiin puistossa pitsaa. Torilla oli markkinat. Kirjastonhyllyissä paljon hyviä kirjoja, mutta liian vähän aikaa lukea. Lounaispuiston lava, kesäteatterinrauniot, soijajätskiä auringossa. Kitarasessioita nokkahuilun säestyksellä. Kissa rakastui sateenvarjoon ja leivottiin äitienpäiväksi boksillinen riisimurosuklaata. Viimenen perjantai ja lähettiin tyttöjen kanssa keskustaan, jossa törmättiin vanhoihin ja uusiin naamoihin. Tänään viimeisen kerran matkalaukku kasaan täältä suunnalta ja iltapäiväbussi Tampereelle. Matkakuume osuu ihan oikeelle ajankohdalle tällä kertaa.