Viikko meni ihan liian nopeasti. Viikossa taas tajusi, kuinka jokin paikkakunta voi olla koti. Kaikki ne kadut ja kulmat on niin tuttuja, että tekee mieli tarttua niihin kiinni eikä päästää minkään vetämään irti. Ehdin tehdä metsäretken, syödä kesän ensimmäisen jäätelön laiturilla, lukea sanoja, jotka jäi takaraivoon pidemmäksikin aikaa sekä vierailla tulevassa kotikommuunissa. Kahvia pihaportailla ja yöllisiä suklaanmutusteluhetkiä keittiönpöydän ääressä. Pyörällä kiitämistä, kädet roskapöntöissä, ruokaa. Ystäviä, jotka on pysyneet, vaikka aika ja asiat onkin yrittäneet väliin. Junan nytkähtäessä liikkeelle tuntui siltä, kuin joku olisi kerännyt kaikki tunteet nyrkin sisälle ja puristanut ne epämukavaksi palloksi rintakehään. Onneksi on mitä odottaa ja pian pääsen pysyvästi aloilleen.