Neljän päivän vankeus

Voi luoja tätä tunteiden sekamelskaa, joka miun päässä tällä hetkellä pyörii. Oon ollut lähellä tulla hulluksi viimeiset neljä päivää. Silmäongelman ilmettyä lauantaina en oo sairaalareissua lukuunottamatta poistunut kuin kerran kauppaan tästä asunnosta. Tuuli ja kirkkaus sattuu niin paljon silmään, ettei mitään mahiksia oo ollu liikkua ylipäätään minnekään. Oon tehnyt ruokaa aurinkolasit silmillä, koska sen pitäis kuulemma auttaa. Estää valoja sokaisemasta silmiä. Kaverit nauraa, kun siivoan kaappeja laseineni ja tuun aamulla yöpaidassa, mut arskat päässä vessasta. Oon oppinut ikävöimään rankkasateessa kotiin tarpomista ja raikasta ilmaa ja ylipäätään sitä, että näkee kunnolla. Silmä on yhä huonossa kunnossa, miuta oottaa todennäköisesti visiitti silmäsairaalaan, sillä vaikka se on paranemaan päin niin näkö ei oo palautunut normaaliksi. Aika iso paniikki on, jos jään pysyvästi toisesta silmästä näkövammaseks. Mut jos tästä palaudutaan, niin lupaan olla leikkimättä piilareilla ja hankkia ihan oikeesti ne silmälasit kotikäyttöön.

Mut aina jotain hyvääkin jos pahaa, nimittäin! Mie raapustelin tässä illan kuluks esseesuunnitelmaa kasaan ja samalla selailin sitä varten muutamia artikkeleita ja kirjoja. Sattuipa semmonen vahinko, että keksin samalla itelleni gradun pohjaksi aiheen! Oon ihan fiiliksissä. Kandiin aihetta sai ettiä miljoonan ihmisen voimin ja se tökki niin pahasta, mutta nyt tää idea vaan putkahti vahingossa esiin ja vaikka se onkin vasta pienenpieni idean palanen, niin uskon, että sitä kehittelemällä saan isomman palapelin koottua sitten tulevana syksynä. Yksi huolenaihe vähemmän ja innostus siitä, että tuota aihetta jaksan oikeasti varmaan pyöritelläkin. Samalla ei tartte enää ahdistua siitä, että joutuis kyttäämään kandinaikaisia ekokritiikki-läpätyksiä yhtään enempää (Voiko kandia ikinä muistella lämmöllä? Miulla tulee vaan kylmät väreet ja kamalat traumat mieleen, kun mietin niitä unettomia öitä ja halua tuhota koko työ just ennen esittelyä). 

Ps. Skype on ihana keksintö. Soitin tänään äitille, koska miuta alko ahistamaan se, että oon vanha. Äiti sai rauhottumaan. Mikä vaihe tääkin nyt on, että alkaa tuntumaan ikälopulle tässä vaiheessa ja päässä pyörii ajatus koirasta sekä pysymisestä ainakin muutaman vuoden ajan Joensuussa. En ois ikinä uskonut, että sanon tän, mutta Joensuu ja oma yksiö seuraavat vuodet kuulostaa taivaalle.