Jatkan päiväkirjamaisuuksillani nyt hamaan viiden viikon Englanti-putken loppuun asti. Tässä siis lisää sanoja ja asioita, joihin tarttua sitten taas uudestaan, kun syksy tunkee ikävästi päälle ja kesä tuntuu jo taakse jätetylle.
Vannoin ja lupasin itselleni elää nämä vikat päivät niin täydellä tunteella kuin vain osaan. No, ainakin nämä kaksi ekaa päivää ovat menneet ihan kuin silloin, kun tänne aikoinaan muutin. Miten tuntuu hassulta, että yhä melkein vuodenkin jälkeen jokainen päivä täällä jaksaa yllättää, ja kuinka pelkät tavalliset kauppareissutkin herättävät yhä jännittävyyden tunteen, uutuuden viehätyksen. Miten kauan täällä pitäisi asua, että limpparitölkin hinnan ollessa £0.25 ei loksahtaisi suu auki. Taikka milloin uudet tarrat tai graffitit seinillä ei saisi ihan fiiliksiin? No, jälkimmäiseen ei taida löytyä mitään aikaa, sillä kiinnostun koko ajan vaan kasvavassa määrin katutaiteesta. Tänään kohdalle osui jopa jostain paperimassantapaisesta tehty juliste/tolppakoriste, jossa oli Trainspottingista Rentonin hahmo.
Taisin toivoa liikaa kesäiseltä Englannilta, kun sää pääsi taas yllättämään. Tai voisiko sanoa, että olemaan juuri niin englantilainen kuin voi vaan olettaa. Vielä aamuyöllä sängyssä pyöriessäni aurinko paistoi kirkkaasti, mutta voi sitä sateen määrää, joka hakkasikin meidän kattoa siinä vaiheessa, kun nousin lopulta ylös. Sitä jatkui koko päivän muutamien minuuttien taukoja lukuunottamatta. Linnut. Niistä sen verran, että ovat tainneet mennä sekaisin keväästä. En tiedä mikä into niillä on aloittaa uskomaton papukaijamainen käkätys ja ujellus iltayhdeksältä ja jatkaa sitä aamuviiteen. Sitten kun ovat häiriköineet tarpeeksi (vaikka onhan se suloista ja kaunistakin välillä) unenmetsästäjiä, niin lopettavat ja aamuun herätessä ei kuulu hiiskaustakaan. Meidän takapihan tuttu pulupariskuntakin on kadonnut jonnekin. Muuttivat kenties pois takapihan aitaremontin tieltä tai kyllästyivät rönsyileviin leskenlehtiin. Niin, niitä meillä on nyt takapiha tulvillaan. Entinen tupakantumppi ja tölkkilandia on muuntautunut kuukaudessa oikeaksi niityksi. Vaan missä lienee se puutarhuri, joka luvattiin vuokrasopparia kirjoittaessa. Ei ole kyseistä henkilöä nähty. Jollei se ole se aitaa pitkin raahustava kisuherra, joka melkein vahingossa varastettiin.
Sivultapäin hyökkäävän rankkasateen johdosta S ehdotti, että veisi meidät autollaan keskustaan. Poissaollessani se oli saanut auton synttärilahjaksi ja tuolla se nököttää nyt meidän talon edessä. Olin vähän huolissaan miten tuo matka tulisi menemään, kun edellisenä yönä J oli pelotellut miut kuoliaaksi S:n ajotaidoista ja äkkinäisistä uukkareista. Lähdettiin kuitenkin matkaan ja oli muuten minun ensimmäinen kerta henkilöautossa täällä. Jollei lasketa takseja ja busseja, mutta niitä nyt ei lasketa. Vieläpä kaverin kyydissä, jonka tiedän olevan tuuliviirimäinen hömelö. Pihasta startatessa ekat kadut meni hyvin, ei tuntunut sen kummemmalta. Isolle tielle päästessä ja bussien ja rekkojen ilmestyessä kehiin, oli kieltämättä vähän jännät fiilikset. Myö ollaan väärällä kaistalla. Myö käännytään väärään suuntaan. Hidasta. Aja lujempaa. Varo tota pyöräilijää. Apua, miks ihmiset ja koirat laukkaa tien yli noin. Ei tuo oo meijän valo, onpas. Miljoona ajatusta risteili päässä, mutta äkkiä siihen tottui ja S olikin kelpo kuski. Parkkeerattiin St. Nicholas Marketin kulmille ja Smiling Ivyn (uusi musiikillinen löytö) kappaleita hyräillen lähdettiin vaeltamaan sateiseen keskustaan. Käväistiin teellä ja olin taas aivan liian hyväuskoisena lähtenyt liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Päädyttiin kävelemään ympäriinsä, hytisten ja taitellen sateenvarjoa kiinni ja auki. Lopulta ajeltiin takaisin kotiin.
Illalla koitti automatka numero kaksi. Sama matka kuin aamupäivästä vei tällä kertaa vartin sijaan melkein puolitoista tuntia. Osuttiin ruuhka-ajan jonoon ja liikuttiin valehtelematta muutama metri kerrallaan. Autossa oli lämmin ja The Beardsin soidessa silmät alkoi valua kiinni. Lopun matkaa huojuin unen rajamailla ja kun vihdoin vapauduttiin liikennesumpusta, niin kaarrettiin tovi pitkin pikkukujia, etsien Mitchell Lanea. Miulla oli siis suuntana Travellodge, jossa Kirsi perheineen on perjantaihin asti majoittumas. Lopulta harhailun jälkeen osui kohdalle ja vietin illan siellä. Juoksin pitkin alakerran ravintolaa nostelemassa 15kk ikäistä vauhtihirmua pois tuntemattomien ruokailijoiden pöydistä ja estin sirottelemasta suolaa pöytien koristeiksi. Ruoat ei meinanneet pysyä omalla lautasella millään ja milloin oli lähdössä omatoimisesti hissillä hotellihuoneeseen ja milloin kolauttelemassa päätään pöydänkulmiin. Kuulumiset vaihtui ja iltapalan jälkeen teki hyvää kävellä kotiin. Croftilla jamaikalaiset rastapäät yritti varastaa miut savunhuuruisille hengailuretkilleen kulmien väliin ja Alaston Jeesus-mies osui ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdalle. Käännyin pois, vaikka tuskinpa olisi miuta tunnistanutkaan. Vessareissu Hamilton Houseen piti sisällään neljä baarikoiraa ja yhden vauvahauvan pihaterassilla.
Kotimatkalla laulelin luurit korvilla suhteellisen kovaan ääneen ja hätkähdin, kun takana kävelikin joku. Mitä merkitystä tuollakaan taas on, jos joku kuulee? Yritän joka päivä tapella turhia ja tarpeettomia pelkoja ja hävetyksiä vastaan. Kaikki tuommoinen tuntuu niin ääliömäiselle, kun tarkemmin miettii. Mitä väliä, jos en laula nuotilleen, jos se on miusta kivaa? Harvemmin tuntemattomat ilkeästi ainakaan naureskelee laulaville. Mie tuun iloiseksi hoilottavista ihmisistä, oli ne sitten tasoltaan millaisia tahansa.
Se tunne, että nää viimeiset viikot olis hitaita, taitaa olla vaan joku fantasia miun päässä. Oon aika pitkälti lyönyt lukkoon erinäisiä juttuja jo useimmille päiville. Eniten odottelen kahden viikon päästä koittavaa road trippiä. Miun elämäni ensimmäinen road trip, joka tehdään näillä näkymin kolmen auton (plus asuntoauton) letkana kiertäen rannikon kaupunkeja. Yövytään pari yötä per paikka ja pystytetään nuotio merenrantaan ja juodaan viiniä. Ystäviä, tupakkaa, toivottavasti aurinkoa sekä uusia maisemia. Aion toteuttaa yhden kesän suunnitelmista ja juosta mereen vaatteet päällä.
Vannoin ja lupasin itselleni elää nämä vikat päivät niin täydellä tunteella kuin vain osaan. No, ainakin nämä kaksi ekaa päivää ovat menneet ihan kuin silloin, kun tänne aikoinaan muutin. Miten tuntuu hassulta, että yhä melkein vuodenkin jälkeen jokainen päivä täällä jaksaa yllättää, ja kuinka pelkät tavalliset kauppareissutkin herättävät yhä jännittävyyden tunteen, uutuuden viehätyksen. Miten kauan täällä pitäisi asua, että limpparitölkin hinnan ollessa £0.25 ei loksahtaisi suu auki. Taikka milloin uudet tarrat tai graffitit seinillä ei saisi ihan fiiliksiin? No, jälkimmäiseen ei taida löytyä mitään aikaa, sillä kiinnostun koko ajan vaan kasvavassa määrin katutaiteesta. Tänään kohdalle osui jopa jostain paperimassantapaisesta tehty juliste/tolppakoriste, jossa oli Trainspottingista Rentonin hahmo.
Taisin toivoa liikaa kesäiseltä Englannilta, kun sää pääsi taas yllättämään. Tai voisiko sanoa, että olemaan juuri niin englantilainen kuin voi vaan olettaa. Vielä aamuyöllä sängyssä pyöriessäni aurinko paistoi kirkkaasti, mutta voi sitä sateen määrää, joka hakkasikin meidän kattoa siinä vaiheessa, kun nousin lopulta ylös. Sitä jatkui koko päivän muutamien minuuttien taukoja lukuunottamatta. Linnut. Niistä sen verran, että ovat tainneet mennä sekaisin keväästä. En tiedä mikä into niillä on aloittaa uskomaton papukaijamainen käkätys ja ujellus iltayhdeksältä ja jatkaa sitä aamuviiteen. Sitten kun ovat häiriköineet tarpeeksi (vaikka onhan se suloista ja kaunistakin välillä) unenmetsästäjiä, niin lopettavat ja aamuun herätessä ei kuulu hiiskaustakaan. Meidän takapihan tuttu pulupariskuntakin on kadonnut jonnekin. Muuttivat kenties pois takapihan aitaremontin tieltä tai kyllästyivät rönsyileviin leskenlehtiin. Niin, niitä meillä on nyt takapiha tulvillaan. Entinen tupakantumppi ja tölkkilandia on muuntautunut kuukaudessa oikeaksi niityksi. Vaan missä lienee se puutarhuri, joka luvattiin vuokrasopparia kirjoittaessa. Ei ole kyseistä henkilöä nähty. Jollei se ole se aitaa pitkin raahustava kisuherra, joka melkein vahingossa varastettiin.
Sivultapäin hyökkäävän rankkasateen johdosta S ehdotti, että veisi meidät autollaan keskustaan. Poissaollessani se oli saanut auton synttärilahjaksi ja tuolla se nököttää nyt meidän talon edessä. Olin vähän huolissaan miten tuo matka tulisi menemään, kun edellisenä yönä J oli pelotellut miut kuoliaaksi S:n ajotaidoista ja äkkinäisistä uukkareista. Lähdettiin kuitenkin matkaan ja oli muuten minun ensimmäinen kerta henkilöautossa täällä. Jollei lasketa takseja ja busseja, mutta niitä nyt ei lasketa. Vieläpä kaverin kyydissä, jonka tiedän olevan tuuliviirimäinen hömelö. Pihasta startatessa ekat kadut meni hyvin, ei tuntunut sen kummemmalta. Isolle tielle päästessä ja bussien ja rekkojen ilmestyessä kehiin, oli kieltämättä vähän jännät fiilikset. Myö ollaan väärällä kaistalla. Myö käännytään väärään suuntaan. Hidasta. Aja lujempaa. Varo tota pyöräilijää. Apua, miks ihmiset ja koirat laukkaa tien yli noin. Ei tuo oo meijän valo, onpas. Miljoona ajatusta risteili päässä, mutta äkkiä siihen tottui ja S olikin kelpo kuski. Parkkeerattiin St. Nicholas Marketin kulmille ja Smiling Ivyn (uusi musiikillinen löytö) kappaleita hyräillen lähdettiin vaeltamaan sateiseen keskustaan. Käväistiin teellä ja olin taas aivan liian hyväuskoisena lähtenyt liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Päädyttiin kävelemään ympäriinsä, hytisten ja taitellen sateenvarjoa kiinni ja auki. Lopulta ajeltiin takaisin kotiin.
Illalla koitti automatka numero kaksi. Sama matka kuin aamupäivästä vei tällä kertaa vartin sijaan melkein puolitoista tuntia. Osuttiin ruuhka-ajan jonoon ja liikuttiin valehtelematta muutama metri kerrallaan. Autossa oli lämmin ja The Beardsin soidessa silmät alkoi valua kiinni. Lopun matkaa huojuin unen rajamailla ja kun vihdoin vapauduttiin liikennesumpusta, niin kaarrettiin tovi pitkin pikkukujia, etsien Mitchell Lanea. Miulla oli siis suuntana Travellodge, jossa Kirsi perheineen on perjantaihin asti majoittumas. Lopulta harhailun jälkeen osui kohdalle ja vietin illan siellä. Juoksin pitkin alakerran ravintolaa nostelemassa 15kk ikäistä vauhtihirmua pois tuntemattomien ruokailijoiden pöydistä ja estin sirottelemasta suolaa pöytien koristeiksi. Ruoat ei meinanneet pysyä omalla lautasella millään ja milloin oli lähdössä omatoimisesti hissillä hotellihuoneeseen ja milloin kolauttelemassa päätään pöydänkulmiin. Kuulumiset vaihtui ja iltapalan jälkeen teki hyvää kävellä kotiin. Croftilla jamaikalaiset rastapäät yritti varastaa miut savunhuuruisille hengailuretkilleen kulmien väliin ja Alaston Jeesus-mies osui ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdalle. Käännyin pois, vaikka tuskinpa olisi miuta tunnistanutkaan. Vessareissu Hamilton Houseen piti sisällään neljä baarikoiraa ja yhden vauvahauvan pihaterassilla.
Kotimatkalla laulelin luurit korvilla suhteellisen kovaan ääneen ja hätkähdin, kun takana kävelikin joku. Mitä merkitystä tuollakaan taas on, jos joku kuulee? Yritän joka päivä tapella turhia ja tarpeettomia pelkoja ja hävetyksiä vastaan. Kaikki tuommoinen tuntuu niin ääliömäiselle, kun tarkemmin miettii. Mitä väliä, jos en laula nuotilleen, jos se on miusta kivaa? Harvemmin tuntemattomat ilkeästi ainakaan naureskelee laulaville. Mie tuun iloiseksi hoilottavista ihmisistä, oli ne sitten tasoltaan millaisia tahansa.
Se tunne, että nää viimeiset viikot olis hitaita, taitaa olla vaan joku fantasia miun päässä. Oon aika pitkälti lyönyt lukkoon erinäisiä juttuja jo useimmille päiville. Eniten odottelen kahden viikon päästä koittavaa road trippiä. Miun elämäni ensimmäinen road trip, joka tehdään näillä näkymin kolmen auton (plus asuntoauton) letkana kiertäen rannikon kaupunkeja. Yövytään pari yötä per paikka ja pystytetään nuotio merenrantaan ja juodaan viiniä. Ystäviä, tupakkaa, toivottavasti aurinkoa sekä uusia maisemia. Aion toteuttaa yhden kesän suunnitelmista ja juosta mereen vaatteet päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti