Joinain aamuina, kuten mm. tänään täytyy vaan purra hammasta ja hokea päässä mantraa, joka menee vähän tähän malliin "Tää on Englanti, oon täällä ja rakastan olla täällä, tää on unelma, tää on parasta, tää on tän kaiken arvosta". Tuota kun toistaa kymmenen kertaa peräkkäin, niin ei se kaatosade enää haittaa ainakaan niin hirmuisesti. Vaikka pyörästä puuttuu lokasuojat ja kura lentää samaa tahtia niskaan kun poljet eteenpäin. Ihmiset meinaa ajaa sun päälle ja kävelijät ei tiedä kummalle puolelle väistää (etkä itsekään tiedä). 15 kilometriä päivässä pyöräilyä luennoille ja takaisin. Kurssit stressaa, mutta kun osaat sanoa edes yhden järkevän lauseen, niin se heittää mielialan älyttömän korkealle. Ainakin seuraavalle luennolle asti tunnet olevas sittenkin ihan kykenevä ihminen muodostamaan ajatuksia.
Ajellessa kotiin miljoonan ruokakassin kanssa, meinaa ketjut tippua pyörästä. Autoilijat kaahaa liian läheltä ja roiskii vettä vähän lisää päälle. Kadut tulvii roskasäkkejä, koska vasta huomenna on roska-auton vuoro vierailla meidän kulmilla. Ulko-ovi on niin kapea, että pyörää on mahdoton saada sisälle ilman törmäilyä seiniin. Kämppis tulee auttamaan ja koti on lämpöinen ja turvallinen. Kasvispiirakka lämpenee uunissa ja huomenna on vapaata.
Vaikka jokaisessa päivässä on niitä hermoja riipiviä puolia, niin silti. On tää sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti